Toivepostaus; Hui olen raskaana!

Muistan vielä ihan hyvin sen päivän kun meidän maailma mullistui. Aavisteltiin sitä tosin jo edellisenä päivänä, sitä ennen en ollut edes miettinyt tuollaista vaihtoehtoa. Oireet olivat kyllä ihan selvät. Oli mahakipua, alavatsa kramppasi niin että oli pakko ottaa särkylääkettä. Rinnat olivat kipeät. Olin todella väsynyt. Mielialat vaihtelivat rankasti. Kuulostaa menkoilta. Veri vain puuttui. Käytiin sitten miehen kanssa hakemassa kaveriltani raskaustesti. Itkin koko automatkan. Ajatus lapsesta tässä elämänvaiheessa oli järkyttävä. Ja ihana. Asuimme molemmat vielä kotona, mulla koulu  oli vielä kesken, tosin onneksi jo aivan loppusuoralla. Villellä tosin oli jo vakituinen työ, mikä oli plussaa. Tottakai nämä kaikki olivat suuria asioita, mutta eniten taisin itkeä sitä jos en voisikaan pitää tätä sisälläni kasvavaa ihmettä.Se oli kaikkein pelottavin ajatus.

Tammikuussa perjantai aamuna tein sitten raskaustestin, ajoitus oli vielä saatava kohdilleen niin ettei äiti tai iskä yllättäisi, aikamoinen kuumotus oli siiskin. Tunteet olivat sekavat kun tikkuun ilmestyi heti kaksi viivaa. Varmistin monta kertaa ohjeesta, tulos tosiaan oli positiivinen. Laitoin sitten kaverilleni jonka kyydillä menin yleensä kouluun, viestiä että olen kipeä. Sitten laitoin toiselle kaverilleni viestiä ja hän tuli poikaystävänsä kanssa hakemaan minua. En voinut mennä kouluun silloin. Miehelle laitoin tottakai myöskin heti viestiä että positiivista näyttää testi. Mies taisi järkyttyä aikalailla.

Jotenkin ihan sumua tuo alkuaika, olimme molemmat aika järkyttyneitä. Mies oli aivan paniikissa, mikä on ihan ymmärrettävää. Keskustelimme vaihtoehdoista (tai no minä lähinnä itkin) ja aikalailla oli selvää molemmille että pidettäisiin masuasukki. Minulle tosin oli selvää heti alusta asti että tahdon toukan pitää, mutta olin myös valmis "uhrauksiin"  mieheni vuoksi, jos hän olisi sitä pyytänyt. Jos olisi pitänyt valita, olisin tottakai valinnut Villen, vaikka kipeää se olisi tehnyt. Onneksi en joutunut tuollaista valintaa tekemään, vaan sain molemmat.

Vanhemmille kertominen oli suuri kynnys meille. Ei minua omien porukoitteni reaktio niinkään jännittänyt, tiesin että alku järkytyksen jälkeen äiti olisi innoissaan, mikä pitikin paikkansa. Villen vanhempien reaktio jännitti meitä hieman enemmän. Sekin tosin meni todella hyvin. Meillä on siis laaja tukiverkosto, molempien vanhemmat ja sisarukset sekä vielä meidän ystäviämme. Meillä on nyt jo paljon innokkaita lastenvahteja, toivottavasti ovat innokkaasti menossa mukana myös sitten kun pikkuneiti on tullut maailmaan.

Tarkoitus oli ollut se että etsisimme yhteisen asunnon sen jälkeen kun olen valmistunut. Nyt asunnon etsintä sai hieman vauhtia, sillä olimme molemmat sitä mieltä että olisi hyvä opetella ensin asumaan sen toisen kanssa saman katon alla ennekuin meitä olisikin jo kolme. Ja hyvin onkin mennyt tämä yhdessä asuminen, molemmilla on omat hommat mitä tehdään ja ruuanlaiton kanssa vuorotellaan. Tottakai välillä tulee kinaa jostain mutta ainakin tähän mennessä on suuremmilta riidoilta vältytty.

Laskettu aika lähestyy ja asunto täyttyy vauvatavaroista. Hui! Alkaa jo hieman jänskättämään! Nyt tulevaisuus ei enää pelota niin paljoa kuin ennen. Päivä kerrallaan. Tuskin maltan silti odottaa että saan meidän prinsessan viimeinkin syliini. Neiti kun pitää jo aikamoista meteliä itsestään, on ilmeiseti kääntynyt pää alaspäin, ainakin kylkiluita on potkutellut siihen malliin jo muutaman päivän. Ollaan siis jo lähtökuopissa!