Joskus uuvuttaa, joskus ei vaan jaksa. Äiti on vähän väsynyt. Väsynyt siivoamaan. Voi tätä loputonta työmaata. Väsynyt juoksemaan perässä ja kieltämään. Väsynyt tappelemaan kaikesta. Väsynyt itseensä. Väsynyt olemaan väsynyt. Niin väsynyt ettei edes unta saa. Tai jopa niin väsynyt että on pakko purkaa tuntoja blogiin. Puhelimella. Kello puoli kaksi yöllä. Toivon suuresti että tämä väsymys ei ole ikuista.
Kun on tarpeeksi väsynyt, alkaa sitä miettimään kaikkia omia vikojaan. Kadehtimaan muita. Miettimään että minkä takia olen muka näin väsynyt. Äidit kautta aikain ovat jaksaneet. Miksen minäkin. Huomaamattani olen esimerkiksi alkanut jättää taas syömisen väliin. Voi olla että uupumus johtuu myös siitä. Stressaa ja ahdistaa kaikki mahdollinen. Viikonloppuna reissuun ja ylppäreihin. Ihanaa tottakai nähdä ihmisiä mutta kun se mekkoon ahtautuminen. Huhhuh. Sieltä se taas nostaa päätään, järjetön ahdistus kroppaansa kohtaan. Toivoin suuresti että näistä oloista oltaisiin päästy eroon.
Joskus sitä vain ei jaksaisi. Onneksi mulla on maailman ihanimmat ihmiset ympärillä. Ihmiset jotka ymmärtät, kuuntelevat ja kannustavat. Ne sellaiset parhaat mahdolliset. Kai tämä uupumus joskud hellittää, menee pois. Pitäisi vain ymmärtää että kukaan ei ole täydellinen, se on mahdotonta. Pitäisi käsittää että täydellisyyteen pyrkiminen ei kannata. Jokainen on täydellinen omalla epätäydellisellä tavallaan. Kunnioitetaan itseämme. Ja ennenkaikkea rakastetaan. Sehän se on se hankalin osa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti